Filosofi Platon teoksessa Apologia (noin 390 eKr.) esittää Sokrateen puolustuspuheen. Se antaa mallin myös Uuden testamentin apologioille.

Luukkaan evankeliumissa (12:11; 21:14) Jeesus varustaa opetuslapsiaan rohkaisten heitä olemaan murehtimatta, mitä he puhuisivat (apologia) oikeuksissa, kun heitä tullaan syyttämään: Pyhä henki antaa oikeat sanat suuhun. Varsinainen apologi on kuitenkin Paavali (1. Kor. 9:3; 2. Kor. 7:11; Fil.1:16). Hän piti (Ap.t. 22-26; 2. Tim. 4:16) useita puolustuspuheita ollessaan syytettynä ajatuksistaan.

Roomalainen yhteiskunta oli uskontojen suhteen moniarvoinen. Uskonnot saivat olla, mutta jos ne uhkasivat yleistä yhteisö- ja yhteiskuntarauhaa, asia tuotiin, tai se otettiin tutkittavaksi. Altavastaaja sai tilaisuuden puolustautua.

Kristillistä apologiaa kehystää kolme toisiinsa liittyvää traditiota: kreikkalainen (agora, ks. esim. Apt. 17:16-33) ja juutalainen keskusteluperinne sekä roomalainen oikeus. Paavali toimii evankeliumin puolustajana kaikissa näissä kolmessa ulottuvuudessa.

Länsimaissa valistuksesta lähtien kehittynyt kulttuuriympäristö on tuonut apologian uudelleen muotiin. Suomessakin kirkko ja kristityt joutuvat tekemään selkoa ajattelustaan oikeuksissa. Kun kirkko ei pysty ratkaisemaan sisäistä ongelmaansa (esimerkiksi avioliittoasia), joutuu valtio tekemään ratkaisun sen puolesta. Toisaalta, tuomioistuimen tehtävä on arvioida, minkälaiset julkiset puheet ovat sallittuja, vaikka ne tapahtuisivat kristillisen opetuksen nimissä.

Apologialla on puolustuspuheen lisäksi kaksi muuta ulottuvuutta. Apology (engl.) tarkoittaa sekä huonoa suoritusta tai esiintymistä, että anteeksipyyntöä. Ihmisen on syytä tarkastella omassa esiintymisessään kriittisesti myös näitä kahta jälkimmäistä ulottuvuutta pelkän oman uskon puolustamisen lisäksi.

Jaa somessa: