Uskonnoissa tehdään ero pyhän (agios; tai hieros) ja tavallisen (profaani) välille. Vanhan testamentin lehdillä pyhiä ovat Jumalan nimi, sapatti, juhlat, paikat, vuoret, temppeli ja esiteet, liitonarkku, öljy, asusteet ja kansa. Kirjoitusten yhteydessä pyhän määrettä ei käytetä. Pyhän ja arjen rajaa valvoi erityisesti papisto (Hes. 44:23), mistä pyhän toinen ulottuvuus, hieros, hierarkia, kirjaimellisesti kertoo.

Uusi testamentti esittelee evankeliumien alkuluvuissa Pyhän Hengen. Hän on mukana Jeesuksen sikiämisessä (Mt. 1:18), hänen opetuksissaan sekä kasteessa – mutta on toiminut innoittajana jo Vanhan testamentin ihmisten puheissa (mm. Mk. 12:36).

Raamatussa – ja vain siis Uudessa testamentissa – esiintyy kaksi kertaa sanayhdistelmä pyhät kirjoitukset (Room. 1:2 grafaiV agiaiV; 2. Tim 3:15 ta iera grammata). Niillä viitataan Vanhan testamentin kirjoitusten lupauksiin. 1992 raamatunkäännös – protestanttiselle perinteelle uskollisena – lisää sanan kirjoitukset eteen sanan pyhä, vaikka sitä ei alkutekstissä olekaan. Tällaisia lisäyksiä esiintyy Uuden testamentin (1992) suomennoksessa 15 kertaa. Vertailun vuoksi 1938 raamatunkäännös, joka on varsin sanatarkka, tyytyy alkutekstin mukaisesti kahteen pyhät kirjoitukset -mainintaan.

Pyhä liittyy kirkollisessa ajattelussa Raamatun lisäksi myös kasteeseen, ehtoolliseen, avioliittoon ja messuun, vaikka itse Kirkollisten toimitusten kirjoissa ei pyhän määrettä niiden yhteydessä mainitakaan.

Ajassamme pyhän alue on siirtynyt ulkoisista asioista, paikoista ja esineistä sisäisyyteen. Se määrittyy itse kullakin vähän erilaisena. Pyhänä perusperiaatteena on tuon alueen loukkaamattomuus. Voi olla hyvä, jos pyhyys syvimmässä mielessä jää koskemaan vain Jumalaa.

Jaa somessa: